Suuren Pohjan sodan aikana 1709-1713 Itämeren piiriä koetteli tiettävästi viimeisen kerran rutto, kulkutaudeista pelätyin. Ruton toivat syksyllä 1710 Helsinkiin valtakunnan itäosista saapuvat sotapakolaiset. Täyteen ahdetussa kaupungissa tauti levisi nopeasti, eivätkä viranomaiset kyenneet sitä torjumaan.

Rutto surmasi Helsingissä arviolta 1 185 ihmistä, joista yli puolet oli kaupungin asukkaita. Pahimmillaan löydettiin 20-30 vainajaa päivässä. Tauti herätti ihmisissä kauhua, eivätkä terveet uskaltaneet tartunnan pelossa koskea kuolleisiin. Ruumiit saattoivat lojua kaduilla ja pihoilla päiväkausia, ennen kuin heidät saatiin kuljetettua pois ja haudattua.

Ruttoepidemiasta on jäänyt muistuttamaan Kampin hautausmaan, myöhemmän Vanhan kirkkopuiston epävirallinen nimi "Ruttopuisto".

Lue lisää

• Ruttopuisto kaupungin keskustassa. Tarinoiden Helsinki
• Mikä ihmeen ruttopuisto? Helsinki-info 6/2010 s. 10

Katso

Jarno Forssell: Ruotsinsalmi 4: Tykit vai taudit?
Kustaan sodan vuoksi kuoli Ruotsissa ja Suomessa 50 000 ihmistä. Keitä he olivat ja mihin he kuolivat? 

Kulkutaudit olivat tavallisia vielä  1800-luvulla, ja Helsingissäkin kärsittiin vuoron perään mm. tulirokosta, punataudista, lavantaudista, isorokosta, malariasta ja kurkkumädästä. Pahimpana vitsauksena pidettiin koleraa, joka aiheutti useita epidemioita.

Kolera saapui Helsinkiin ensimmäistä kertaa Venäjältä vuonna 1831. Epidemia kesti kaksi kuukautta, ja siihen kuoli lähes 200 ihmistä. Kuolleitten ruumiit kuljetettin yön pimeydessä Lapinlahden erilliseen hautausmaahan, nykyisen Hietaniemen hautausmaan alueelle.

Henkivartiokaartin Suomalaisen Tarkk´ampujapataljoonan sairaala eli ns. Kaartin lasaretti Hietalahdessa muutettiin kolerasairaalaksi, jonne sairastuneet saatettiin eristää. Taudin aiheuttajia ei kuitenkaan tunnettu, ja parannuskeinot olivat tehottomia. Tauti tappoi kolme neljästä siihen sairastuneesta. Tartunnan pelossa ihmiset välttelivät toisiaan ja koulut ja yliopisto pidettiin suljettuina.

Tosaalta kolera surmasi ennen kaikkea köyhiä. "Yhteensä 197 ihmistä joutui taudin uhreiksi, eniten kyllä kuritonta rahvasta. Olemme oikeastaan päässeet eroon koko joukosta juoppoja", totesi arkkitehti Carl Ludwig Engel kirjeessään vuonna 1831.

1900-luvun alkuun mennessä koleraepidemiat saatiin kuriin, kun puhtaan juomaveden ja hygienian merkitys taudin torjunnassa alettiin ymmärtää. 

Lue lisää

• Kolera Helsingissä 1831

Kuuntele

• Tautien historia, jakso 1: Kolera. Neliosainen historiasarja, julkaistu 17.10.2016. YLE Areena Audio

1870-luvulla Helsinkiin alettiin rakentaa sekä vesi- että viemärilaitosta, ja noin 20 vuotta myöhemmin noin 70 prosentilla Helsingin asunnoista oli viemäri ja vesijohto. Tällä oli suuri vaikutus kaupunkielämään ja hygieniatasoon: lavantauti ja kolera hävisivät seuraavien vuosikymmenien aikana lähes kokonaan.

Isorokko oli 1700-luvun lopulle saakka Suomessa tärkein yksittäinen kuolinsyy, joka hidasti merkittävästi väestönkasvua. Väestöstä yli 90 % sai elämänsä aikana tartunnan, ja sairastuneista tautiin kuoli ainakin 15-30 %. Rokotuksen ts. rokonistutuksen ansiosta taudin leviämistä saatiin ehkäistyä ja lopulta 1900-luvulla hävitettyä se kokonaan.

Rokonistutuksessa rokkorakkulasta saatua nestettä hierottiin käsivarteen tehtyihin mataliin ihoviiltoihin. Menetelmä ei ollut vaaraton, sillä istutettavaan rokkoon saattoi kuolla ja rokotettu levittää tartuntaa, ellei häntä eristetty. 

Suomalainen rokottajien palkintomitali, jollaisia senaatti jakoi ansioituneille isorokkorokottajille Nikolai I:n hallituskaudella (1825-55). Suomalainen rokotusmitali oli kaiverrettu venäläisen esikuvan mukaan: etusivulla on Nikolai I:n muotokuva ja takasivulla kopio venäläisestä rokotusmitalista, jossa on kuvattuna terveyden jumalatar Hygieia pienten lasten suojelijana. Mitaliin on lisätty suomenkielinen teksti "vaksinin istuttamisen edestä". Kaivertaja Vladimir Aleksejev 1828. Rahakammion kokoelmat, Kansallismuseo. Kuva MV, Finna

Kolera Helsingissä? Päivälehti kertoi uutisessaan 1.10.1893, että Helsingissä oli sattunut "hyvin epäilyttävä kuolemantapaus". Silakkamarkkinoille tullut nauvolainen laivuri ja kalakauppias Johannes Mickelsson oli sairastunut pari päivää Helsinkiin saapumisensa jälkeen. Useita lääkäreitä oli käynyt häntä tutkimassa ja antamassa lääkettä. Potilaan tila oli kuitenkin huonontunut nopeasti, ja  hän oli kuollut vain noin vuorokausi oireiden alkamisesta.

Myöhemmin viranomaiset saivat selville, että sairastuneen miehen ulosteet ja oksennukset oli kaadettu satama-altaaseen. Seurauksena oli, että Mickelssonin laiva ja sen miehistö pistettiin karanteeniin ja muut silakka-alukset hinattiin pois satamasta. Rannalle määrättiin vartijoita varmistamaan, etteivät kaupunkilaiset käyttäisi saastunutta vettä.

Tapauksen jälkeen kauppatorin edustalla olevaa satama-allasta alettiin kutsua kolera-altaaksi, ja sillä nimellä se tunnetaan edelleen.

Vuosina 1866-1868 Suomea koetteli väestökatastrofi, joka veti vertoja 1600-luvun kuolonvuosille. Tuolloin arviolta jopa 10 % alle kaksimiljoonaisesta väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin.

Vaikka ruuasta oli pula koko maassa, nälänhätä ei koskettanut Helsinkiä samalla tavalla kuin muuta maata. Kerrotaanpa pääkaupungin seurapiirielämän jatkuneen jokseenkin häiriöttä samaan aikaan kun osassa maata syötiin männynpetusta ja jäkälästä tehtyä hätäleipää. Vuonna 1867 kerjäläisten mukana leviävät tartuntataudit, mm. lavantauti ja pilkkukuume, uhkasivat kuitenkin myös Helsinkiä.

Vuosina 1867-1868 Helsinkiin perustettiin kulkutautipotilaita varten yhteensä 11 tilapäistä sairashuonetta, sillä kaupungin kuumelasaretti ei pystynyt ottamaan vastaan kaikkia apua tarvitsevia. Valtion sairaalat eivät hoitaneet lainkaan kulkutautipotilaita.

Kuuntele

Vuosina 1866-68  nälkä ja kulkutaudit tappoivat Suomessa arviolta 150 000 ihmistä, enemmän kuin talvi- ja jatkosota yhteensä.

• Suomen nälkävuodet 1-3. Kolmiosainen historiasarja, julkaistu 11.-13.3.2019. YLE Areena Audio.

Lue lisää Historiaportaalista

• Aurora Karamzin - Helsingin hyvä haltiatar

Helsinki oli perustanut vuonna 1866 kulkutautipotilaita varten kuumelasaretin. Sen toiminta oli kuitenkin ensimmäiset 20 vuotta vakiintumatonta ja paljolti yksityisten lahjoitusten varassa.

Lopulta kaupunki osoitti lasaretille pysyvän tontin, jolle rakennettiin vuonna 1886 Helsingin ensimmäinen kunnalliseksi sairaalaksi ja kulkutautisairaalaksi tarkoitettu rakennus. Vuonna 1894 sairaala nimettiin keisarinna Maria Fjodorovnan mukaan Marian sairaalaksi.

Marian sairaala jäi useista laajennuksista huolimatta pian ahtaaksi, ja vuonna 1914 Helsingin kaupunki perusti lähelle Pasilan asemaa uuden kulkutautisairaalan, nykyisen Auroran sairaalan. Sen ensimmäisenä toimintavuotena hoidettiin 1 557 potilasta, jotka sairastivat pääasiassa tulirokkoa, tuhkarokkoa, kurkkumätää ja isorokkoa. 

Tuberkuloosia esiintyi Suomessa jo 1700-luvulla, mutta 1800-luvulla se alkoi vähitellen lisääntyä. 1900-luvun alkupuolella tuberkuloosi - erityisesti sen yleisin laji keuhkotuberkuloosi eli keuhkotauti - oli vakava kansantauti.

Tuberkuloosi oli 1900-luvun alkupuoliskon tartuntataudeista tappavin. Vielä 1930-luvulla keuhkotautiin kuoli noin 8 000 ihmistä vuodessa, ja sen osuus oli noin 60-70 % kaikista tartuntatautikuolemista.

Helsingissä keuhkotauti oli 1900-luvun alkupuoliskolla yksittäisistä kuolinsyistä toiseksi yleisin verenkiertoelinten sairauksien jälkeen.

Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys oli 1900-luvun alkupuolella merkittävänä aloitteentekijä terveydenhuollossa. Yhdistys aloitti monia toimintoja, jotka sittemmin tulivat valtion ja kuntien hoidettavaksi.

Sairaanhoidon tehostuminen, rokotukset, valistus sekä elintason nousun myötä ruuan ja asumisen laadun ja hygieniatason parantuminen toisen maailmansodan jälkeen vaikuttivat siihen, että tuberkuloosista on tullut Suomessa hyvin harvinainen, lähinnä ulkomailta tuliaisina tuotu tauti. Vuonna 2010 tautiin kuoli 48 henkilöä.

Marian sairaala Kampissa ja Koleraparakit Leppäsuolla sjaitsivat 1800-luvun lopulla silloisen kaupungin laitamilla, sopivasti hautausmaiden läheisyydessä.
 Helsingin kartta 1896 (yksityiskohta).
Sinetti-arkistotietojärjestelmä, Helsingin kaupunginarkisto

Vaikka kulkutaudit saatiin 1900-luvun alkupuoliskolla vähitellen kuriin paremman sairaanhoidon ja rokotusten ansiosta, tartuntataudit - erityisesti tuberkuloosi ja influenssa - olivat vielä vuonna 1936 yleisin kuolinsyy Suomessa.

Epidemiat olivat aiempaa harvinaisempia, mutta osa tarttuvista taudeista oli endeemisiä eli jatkuvia tai pitkäkestoisia, kuten tuberkuloosi ja syfilis eli kuppa.

Lue lisää Historiaportaalista

• Kumpulan kartano veneerisenä sairaalana

Helsingissä tuberkuloosia hoidettiin aluksi lähinnä Marian, Kivelän ja Humaliston sairaaloihin perustetuissa keuhkotautipaviljongeissa. Kunnallinen tuberkuloosisairaala (nykyään Laakson sairaala) valmistui ja otettiin käyttöön vasta vuonna 1929.

Kuuntele

• Tautien historia, jakso 3: Tuberkuloosi. Neliosainen historiasarja, julkaistu 17.10.2016. YLE Areena Audio

1900-luvun influenssaepidemioista tuhoisin oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen riehunut, lintuinfluenssaksi tunnistettu espanjantauti, johon kuoli yleisimpien arvioiden mukaan 25-50 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa.

Suomeen espanjantauti tuli todennäköisesti saksalaisten sotilaiden mukana kesäkuussa 1918, jolloin maa oli kurjassa tilassa. Juuri käydyn sisällissodan seurauksena punavankileireillä virui noin 80 000 ihmistä ja maata riivasi jo pitkään jatkunut elintarvikepula. Tehokasta hoitoa ja lääkeitä ei ollut eikä sairaaloita, lääkäreitä ja hoitajia läheskään tarpeeksi. 

Espanjantautiin kuoli Suomessa vuosina 1918-1920 noin 25-33 tuhatta henkeä eli karkeasti arvioiden 3 % sairastuneista. Tarkkaa määrää ei tiedetä, koska kuolinsyiden tilastointi oli puutteellista ja osa ihmistä kuoli jälkitauteihin, erityisesti keuhkokuumeeseen. 

Espanjantauti liikkui maassa useana aaltona. Kesällä 1918 epidemia koetteli erityisesti punavankileirejä, vaimeni hetkeksi mutta iski syksyllä uudelleen ja aiempaa voimakkaampana leviten nopeasti lähes koko maahan.

Kun Helsingissä oli vuonna 1917 kirjattu influenssaan sairastuneeksi 3 739 henkeä ja kuolleeksi 11, vuonna 1918 sairastuneita oli 11 644 ja kuolleita 297. Koko vuoden aikana kuolleista lähes puolet eli 134 henkeä menehtyi lokakuussa.

Lue lisää

• Taudit ja vuoden 1918 vankileirikuolemat 
  Svinhufvud - Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet -verkkosivusto

• Vankileiri 1918
  Suomenlinna -verkkosivusto

Epidemian kolmas aalto kevättalvella 1919 oli Helsingissä edellistäkin ankarampi. Kaikkiaan influenssaan tilastoistiin vuoden 1919 aikana sairastuneen 13 225 ja kuolleen 585 henkeä, mikä oli yli 4 % sairastuneista.

Huhtikuussa 1919 espanjantautiin kuoli Helsigissä päivittäin lähes 30 ihmistä. Normaali elämänmeno järkkyi, työpaikat hiljenivät ja kouluja jouduttiin sulkemaan. Jopa hautajaisten järjestäminen vaikeutui.

Toukokuussa tauti alkoi vähitellen helpottaa, mutta viimeinen epidemia-aalto pyyhkäisi yli maan vuonna 1920. Tuolloin tauti koetteli erityisen ankarasti Lappia.

Erityisen tappavana espanjantauti iski niin kaupunkien kuin syrjäseutujenkin vähävaraisiin sekä poikkeuksellisesti nuoriin, perusterveisiin aikuisiin. Helsingissä kuolleisuus oli korkein työväestön ja vähävaraisten ahtaissa asuinkortteleissa, joiden asukkaat kärsivät myös muista yleiskuntoa heikentävistä sairauksista, kuten keuhkotuberkuloosista.

Köyhien selviytymisestä oltiin myös huolissaan. Huhtikuussa 1919 Helsingissä avattiin vähävaraisten kaupunkilaisten avustamiseksi influenssatoimisto, joka välitti henkilökuntaa kotisairaanhoitoon.

Espanjantauti katosi muutamassa vuodessa surmattuaan sitä ennen ihmisiä enemmän kuin ensimmäinen maailmansota. Myös taudin aiheuttanut virus muuntui ja hävisi, kunnes se onnistuttiin eristämään ikiroutaan haudattujen tautiin kuolleiden ruumiista. Viruksen elvyttämistä on perusteltu niillä uusilla tiedoilla, joita siitä ja erityisesti sen edelleen sairastuttavista sukulaisista on saatavissa.

Kuuntele

• Tautien historia, jakso 2: Espanjantauti.
  Neliosainen historiasarja, julkaistu 17.10.2016.
  YLE Areena Audio